Joulumaastossa

Kaipaan edesmennyttä suomenhevostammaani joka päivä, mutta erityisesti näin joulun alla. Meillä oli kymmenen ihanaa yhteistä vuotta, kunnes kroonisen mahahaavan takia päätin päästää rakkaan Rukkasen vihreämmille laitumille laukkaamaan. Näin joulun alla onkin mukava muistella ihania joulumaastoja Rukkasen kanssa.

Rukka oli mitä tyypillisin suomenhevonen: lempeä, fiksu, nöyrä, ahkera ja peloton ja sitten tietysti välillä vähän ilkikurinen. Karkailu oli sen lempiharrastus, karsinasta se karkasi useinkin, kun osasi avata oven, ellei sitä sulkenut huolella. Maastossa se ei pelännyt koskaan mitään, mutta minä sain kyllä aina pelätä, että tie loppuu kesken. Kentällä niin herkästä hevosesta kun kuoriutui maastossa höyryjyrä, joka halusi vaan mennä kovaa, viis siitä, mitä minä siellä selässä halusin.

Joulunajan vietimme aina maastoillen, sillä joulu se oli Rukkasellakin, enkä halunnut sitä kenttätyöskentelyllä jouluna rasittaa. Jouluaaton maastoretki oli meille perinne heti ensimmäisestä yhteisestä joulusta alkaen. Alkuun kävimme aina kaksin, sillä tallilla ei oikein ollut maastoilukavereita. Myöhemmin saimme kavereita mukaan ja viimeinen yhteinen joulumaasto tehtiinkin isolla porukalla, jota Rukkanen veti. Se kun oli siitä hyvä kärkihevonen, ettei se säikkynyt mitään.

Joulumaastolookeista en löytänyt muita kuvia kuin tämän ensimmäisenä yhteisenä joulunamme 2002 otetun. Tokkohan se nyt piti aina hevonenkin koristaa jouluun kun maastoon lähdettiin. 

Ikävä ei varmaan hellitä koskaan ja tätäkin kirjoittaessa kostuvat silmänurkat. Oli tuo vaan niin elämäni hevonen. Mutta pikku hiljaa on alkanut kyteä ajatus, että joskus minulla vielä on pieni pullea suomenhevostamma. Ei tietenkään samanlaista kuin Rukka, sillä toista sellaista ei voi olla. Mutta joku omalla tavallaan ihana.